Vuoden 2020 alussa tanssitaiteilija Hanna Ahti, tanssitaiteilija-näyttelijä Aksinja Lommi sekä näyttelijä Iida Kuningas kutsuivat minut mukaan Svett (suom. hiki) -teoksen työryhmään. Teos sai ensi-iltansa Viirus-teatterin näyttämöllä 11.11.2021. Svett oli yhteistuotanto Zodiak – Uuden tanssin keskuksen ja Teater Viiruksen kanssa. Työryhmässä olivat mukana Ahdin, Lommin ja Kuninkaan lisäksi äänisuunnittelijat Tatu Nenonen ja Heidi Soidinsalo sekä pukusuunnittelija Piia Rinne. Kollektiiviseen työskentelytapaan päätynyt työryhmämme kuvaili teoksen sisältöä viestinnässä seuraavasti: “Svett on tanssin, teatterin, valon ja äänen yhteentulemista. Esityksessä viipyillään nyt-hetkessä ja niiden haamujen kanssa, jotka elelevät esiintyjien kehoissa ja näyttämön tilassa. Svett on juhlimista ja jumittamista, ajan ja esityksen aalloilla surffailua.”⁷ 

Svett-teoksen prosessi alkoi koronapandemian vuoksi etätapaamisilla huhtikuussa 2020. Ensimmäiset harjoitukset pidettiin saman vuoden lokakuussa. Selkäturman jälkimainingeissa esitin työryhmälle taiteellisena lähtökohtana kysymyksen: voisiko tässä teoksessa olla vain yksi valaisin, joka mahtuisi reppuun? Hanna Ahti esitti myös kysymyksen: voisiko valo olla jotakin sellaista, johon voi “nojata”, entä voisiko valolla olla oma “ruumis”?

Le Guinin “kantokassiteoriasta” inspiroituneena päätin käyttää harjoituksissa lähtökohtaisesti valaisinkalustoa, jonka pystyin kantamaan mukanani. Toisaalta pohdin, miten pystyisin hyödyntämään ja “keräilemään mukaan” muita valollisia olosuhteita, kuten päivänvaloa tai näyttämön varastovaloa osana teoksen valo- ja tilasuunnittelua? Olisiko työvälineiden poisrajaamisen kautta mahdollista päästä kohti ekososiaalisesti kestävämpää ja kevyempää teostuotantoa?

Valosuunnittelija Meri Ekola ja skenografi-valosuunnittelija Milla Martikainen käyvät keskustelua kestävämmästä esityssuunnitteluprosessista sekä sen mahdollisesta estetiikasta Teatterikorkeakoulun Sustainable Choices – Potentials and Practices in Performance Design (2023) -julkaisussa. Martikainen nostaa esiin teosesimerkissään Yhteistyö (Zodiak, 2016) päivänvalon käytön ja sitä toistavat bioloisteputket. Martikaiselle suunnittelutyön lähtökohtana ei tosin ollut visuaalinen näyttämökuva, vaan prosessin valollisia materiaalivalintoja ohjasi esiintyjänä olleen koiran aistinvaraisuus maailmasta. Myös Meri Ekola pohtii teatteritilan kiinteiden valonlähteiden, kuten työvalon ja sen laatua jäljittelevien valaisinten käyttöä osana esitystä. Esimerkiksi teoksessa Katoaminen – passio (Stoa, 2021) Ekolalle ja teoksen työryhmälle Stoan näyttämö oli esitelty työvalojen ollessa päällä. Työryhmä piti sisällöllisesti tärkeänä ensikohtaamista esitystilan kanssa ja halusi siirtää tämän kokemuksen yleisölle loistevalojen myötä.⁸

Kuten Martikainen ja Ekola, pyrin Svett-teoksen harjoitusprosessin aikana hyödyntämään mahdollisimman paljon päivänvaloa sekä varastovaloja, sillä teoksen sisältönä oli teatteritilan “periferiat”, joihin yleisö ei näe tai pääse, mutta tilat, jotka ovat oleellinen osa teatterityötä. Lisäksi käytin reppuun mahtuvia valonauhoja, jotka esiintyjät ottivat mukaan työskentelyynsä. Työstimme Svett-teosta useissa eri harjoitustiloissa. Valo itsessään on tärkeä kommunikointiväline muun muassa tunnelman, rytmin sekä toiminnallisten impulssien rakentajana. Yksi kannettavissa ollut valaisin sekä pieni himmennin riittivät mainiosti tämän tehtävän toteuttamiseen.

Koronapandemia ja hallituksen asettamat liikkumisrajoitukset vaikuttivat erityisesti kevään 2021 harjoitusprosessiin. Koko työryhmä ei voinut lain mukaan työskennellä samassa tilassa, joten tämä oli oiva tilaisuus kokeilla valojen etäohjauksen mahdollisuutta.

Eräänä huhtikuisena aamuna ennen Svett-teoksen harjoituksia vein Zodiakin B2-studioon tietokoneen, jonka kytkin verkkoon. Harjoitustilan tietokoneelle avasin TeamViewer-etähallintaohjelmiston sekä yksinkertaisen ENTTEC DMXis -valo-ohjelman. B2-studiossa oli valmiina kuusikanavainen himmennin sekä muutama flood-valaisin. Työryhmän saapuessa harjoitustilaan matkustin Kaapelitehtaalta takaisin kotiini Töölöön ja otin toisella tietokoneella TeamViewer-ohjelman kautta etäyhteyden B2-studion nurkassa olevaan tietokoneeseen. Kommunikaatio ja videoyhteys harjoitustilaan toimi samanaikaisesti Zoom-videokonferenssiohjelman kautta. Käytännössä TeamViewer-ohjelma avaa työpöytänäkymän etähallinnassa olevasta koneesta. 

Testi oli lupaava. Pystyin kontrolloimaan vaivattomasti Zodiakin B2-studion valaisimia etäyhteyden välityksellä Töölöstä. Viive oli lähes huomaamaton. Samalla heräsi ajatus, mitä tarkoittaisi valosuunnittelun toteutus kokonaan etänä? Voisiko esimerkiksi vierailevan esityksen valot ajaa työhuoneelta Helsingistä, vaikka esitys itsessään tapahtuisi toisessa kaupungissa? Voisinko luopua kokonaan keikkoihin liittyvästä matkustamisesta ja toteuttaa valot vierailuesitykseen paikallisen teknikon tai suunnittelijan kanssa yhdessä? Millaisia riskejä ja haasteita valojen etäkontrolloimiseen liittyy? Testi oli kuitenkin lupaava ja synnytti aivan uuden työkalun valojen luomiseen, vaikka itse en ollut fyysisesti läsnä harjoitustilassa. Palaan etätyöskentelyn mahdollisuuksiin neljännessä esseessä, joka käsittelee kansainvälistä työskentelyä ilman matkustamista.

Kun Svett-teoksen harjoituskausi siirtyi Teater Viiruksen näyttämölle syksyllä 2021 ja esityksen pelkistynyt tilaratkaisu alkoi hahmottua, syntyi ajatus, että osan lavastusbudjetista voisi käyttää valokaluston vuokraan. Ehdotin työryhmälle ajatusta ARRI SkyPanel S60-C -valaisimesta, joka saattaisi olla vastaus työryhmämme asettamiimme taiteellis-teknisiin premisseihin.

Vuokrasimme SkyPanel-valaisimen ensin Valofirma Oy:lta teoksen videotrailerin kuvauksiin päivän ajaksi. Kuvauksissa koko työryhmä ihastui SkyPanel-valaisimen valon pehmeään laatuun ja valaisin päätettiin vuokrata teoksen käyttöön kahden kuukauden ajaksi. SkyPanel oli kuin keinotekoinen aurinko.

Alunperin elokuvakäyttöön suunnitellulle SkyPanel-valaisimelle muodostui kaksi lähtökohtaa kohti kestävämpää valosuunnittelua: 

1) Otin tavoitteeksi korvata 25 kappaletta 1 kW fresnel-valaisimia yhdellä 420 W kuluttavalla SkyPanel-valaisimella. Yleinen eurooppalainen valaisukonventio nykyesityksissä on tasainen etu- ja takavalo sekä mahdolliset yläsivuvalot koko näyttämölle. Jos otetaan vertailukohdaksi Svett-teoksen 10 x 10 metriä tanssimattoalueen tasainen valaisu avauskulmaltaan 50-asteisilla 1 kW fresnel-valaisimilla, tämä tarkoittaisi Viiruksen näyttämöllä vähintään kymmentä fresnel-valaisinta etuvaloksi sekä vähintään viittätoista fresnel-valaisinta takavaloksi. (Olen toteuttanut useita valosuunnitteluita kymmeniä vuosien 2007-2017 aikana, joiden pohja-ajatteluna on ollut vastaava valaistuskonventio). SkyPanelin avauskulma on 120-astetta eli yhdellä Skypanel-valaisimella pystyy valaisemaan tasaisesti koko näyttämön säilyttäen nykyesityksen valaisukonventiolle tyypillisen “neutraalin” valon estetiikan. SkyPanel-valaisimen kanssa ei tarvitse muovipohjaisia värikalvoja kuten konventionaalisten, halogeenipohjaisten fresnel-valaisinten kanssa.

2) Laitevalmistaja ARRIsta ja SkyPanel-valaisimesta on saatavilla luotettavaa taustatietoa. ARRIn valaisimet kestävät kovaa käyttöä ja ovat pitkäikäisiä. Valaisimen osat ovat vaihdettavissa ja ARRIlla on oma huolto-ohjelma CPO (Certified Pre‑Owned). Valaisimet valmistetaan Stephanskirchenissä Saksassa tarkan testauspolitiikan ja laadunvalvonnan alla.

Svett-teoksen lokakuun harjoituskausi osoitti, että SkyPanel-valaisin on itsessään riittävä, kokonaisvaltainen taiteellinen ratkaisu teoksen valosuunnitteluun. Yhdessä valaisimessa pitäytyminen toi myös kaivattua keveyttä harjoituskauteen – minun ei tarvinnut saapua harjoituksiin muita aikaisemmin eikä jäädä harjoituksen jälkeen suuntaamaan tai ohjelmoimaan valoja. Näyttämötyöaika pysyi samana muun työryhmän kanssa.

Tein karkean laskutoimituksen CO2 (hiilidioksidi) -päästöistä Svett-teoksen harjoitus- ja esityskaudelta Teater Viiruksessa: 

SkyPanel S60-C, Grand MA:n valopöytä ja muu valotekniikan (esimerkiksi varastojen ja keittiön kulkuvalot) yhteiskulutus on noin 600 W. Harjoituspäiviä oli Viiruksessa 16 ja valaisimet olivat päällä keskimäärin 4 tuntia päivässä. Esityksiä oli 11, joiden kesto 90 minuuttia lämmittelyn kanssa. SkyPanelin intensiteetti oli koko esityksen ajan 100 %, esityksen alussa 5 minuutin fade sisään. Harjoituksissa valo oli pääosin täydellä teholla. 

Vertailuksi hiilidioksidipäästöihin otin edellä mainitun konventionaalisen valaisuesimerkin (5 x 1 kW etuvalo, neljä riviä 5 x 1 kW takavalo) eli yhteensä 25 kW.

SKYPANEL-VERSIO
81 t eli 48.6 kWh x 74 g/kWh (Helen ominaispäästö 2021) = n. 3.6 kg/CO2.

FRESNEL-VERSIO
81 t eli 2025 kWh x 74 g/kWh = n. 150 kg/CO2. 

SkyPanel-valaisimeen pohjautuva valosuunnittelu tuotti karkeasti noin 145 kilogrammaa vähemmän hiilidioksidipäästöjä kuin 25:sta 1 kW fresnel -valaisimesta koostuva, konventionaalinen nykyesityksen valaisu.

Laskelmassa ei ole huomioitu neljää yleisövaloina toiminutta Martin Mac Aura -valaisinta (260 W) enkä laskenut myöskään esitystuotannon kokonaishiilijalanjälkeä. Muita päästöjä tuotti valaisimen kuljetus Roihupellosta Jätkäsaareen ja takaisin, sekä jatkuva tietokoneen ja internetin käyttö. Teater Viirukselle kuljin pääasiassa kävellen, kaupunkipyörällä ja metrolla. Kaapelitehtaan harjoituksissa jouduin käyttämään autokyytiä neljä kertaa.

Svett-teoksen prosessin aikana heräsi kysymys, kuinka paljon teattereissa lopulta tarvitaan omaa valokalustoa? Mitä valokaluston vuokraaminen mahdollistaisi suunnittelijalle taiteellisesti, jos valokalusto olisi kokonaan tai osittain vuokrattavissa? Keventäisikö tämä myös valohuollon sekä kaluston säilytyksen taakkaa, kun valaisimet ja niiden ylläpito olisi ulkoistettu ja kyseinen vuokrayritys olisi sitoutunut itsessään ympäristöystävälliseen toimintatapaan? Esimerkiksi Valofirma Oy, josta SkyPanel-valaisin oli vuokrattuna, noudattaa vastuullisuussuunnitelmaa, joka on luettavissa heidän kotisivuillaan.

Harjoituskaudella kitkaa tuotti ajoittain valon tehtävä esityksessä. SkyPanel-valaisin loi paljastavalta tuntuvan, tasaisen valo-olosuhteen. Valo ei lähtökohtaisesti tukenut esiintyjien työtä, ohjannut katsojan katsetta ja eritellyt, mitä on tärkeää katsoa ja mitä ei. Valo ei myöskään luonut illuusiota tai improvisoinut esiintyjien tapaan. Valon tehtäväksi muotoutui tilan sisällöllisesti perusteltu, työvalomainen valaisu sekä ajan kertominen esiintyjille yhteisin violetein aikamerkein äänen kanssa. Teoksen alussa sekä lopussa violetti valo loi yhdessä äänen kanssa maksimaalisen jännitteen ja purkauksen. Valolle syntyi oma, tietynkestoinen “score” (suom. partituuri), johon esiintyjäntyö nojasi.

Koska valosuunnittelu oli hyvin pelkistynyt ja vastuullani oli esityksen jaettu dramaturgian tontti, aikaa ja energiaa muun työryhmän kanssa kollektiiviseen neuvotteluun oli käytettävissä huomattavasti enemmän. “Reppuun mahtuva valosuunnittelu” mahdollisti myös valosuunnittelijan roolin uudelleenjäsentymistä suhteessa teoksen ohjaukselliseen ja dramaturgiseen tehtävään.

(Jatkuu)

Kuva: Uudelleen suuntauksia -hankkeen ajatuskartta, jossa materiaaleja Svett-teoksen prosessin varrelta.