REPPUUN MAHTUVA VALOSUUNNITTELU

Jos on inhimillistä laittaa jotakin jonka haluaa siksi, että se on hyödyllinen, syötävä tai kaunis, kassiin tai koriin tai ruoho- tai lehtikääröön tai omista hiuksista punottuun verkkoon, tai mitä näitä nyt on, ja sitten viedä se mukanaan kotiin, ja kotihan on taas yksi isompi pussi tai kassi, ihmissäiliö, ja myöhemmin ottaa se esiin ja syödä se tai jakaa se muiden kanssa tai säilöä se talven varalle tukevampaan astiaan tai panna se rohtokääröön tai alttarille tai museoon, pyhään paikkaan, sinne missä pyhä on säilössä, ja sitten tehdä jotakuinkin sama uudestaan – jos tämä on inhimillistä, jos tämä on se mitä ihmisyyteen vaaditaan, niin sitten minä olen kuin olenkin ihminen. Täysin, vapaasti ja ilolla ensimmäistä kertaa.¹ 

Tämä sitaatti on yhdysvaltalaisen, erityisesti spekulatiivisesta fiktiosta, tieteiskirjallisuudesta sekä fantasiasta tunnetun kirjailija Ursula K. Le Guinin (1929–2018) esseestä The Carrier Bag Theory of Fiction. Le Guin käsitteli teoksissaan yleensä yhteiskuntaa, sukupuolta, politiikkaa, ja hän oli tunnettu erityisesti feministisen sekä ekologisen näkökulman esiintuomisesta.

Esseessään The Carrier Bag Theory of Fiction (1989) Le Guin vertaa perinteisiä ihmiskunnan sankari- ja metsästystarinoita “kantokassiteoriaan”. Le Guin korostaa, että varhaiset ihmisyhteisöt eivät keskittyneet ainoastaan metsästykseen ja saalistamiseen, kuten monet perinteiset tarinat antavat ymmärtää. Aseiden sijaan yhteisöt käyttivät myös kantokasseja kerätäkseen ja säilyttääkseen välttämättömiä elämisen tarpeita, kuten kasveja ja hedelmiä. Yhteiskunnalliset narratiivit ovat usein keskittyneet voittoihin ja valtaan, kun taas kantokassin vertauskuva nostaa esiin huolenpidon, yhteistyön ja elämän ylläpitämisen merkityksen. Le Guin ehdottaakin, että nämä "kantokassit" voisivat olla uusia tarinankerronnan muotoja, jotka eivät keskity yksilöiden menestykseen, vaan koko yhteisön, kulttuurin sekä ekosysteemin ylläpitämiseen.²

Tässä esseessä pohdin, millainen valosuunnittelu mahtuisi “kantokassiin”? Käytän kantokassin sijasta metaforana reppua, sillä se pitää selkeämmin sisällään matkan ja matkustamisen merkityksen. Jotta voisi kirjoittaa tarinan reppuun mahtuvasta valosuunnittelusta, on ensin poiskirjoitettava tunnustuksellinen taustatarina “sankarivalosuunnittelijasta”.

Sankarivalosuunnittelu voi ilmentyä esimerkiksi näyttämöprosessiin valmistautumisena mahdollisimman moninaisin, näyttävin sekä suurin valaisinmäärin, uusin teknologisin asein. “Enemmän on enemmän” -aseistautuminen on yleensä valosuunnittelijalle inhimillistä ja kokemuksen tuomaa varautumista nopeisiin muutoksiin taiteellisissa prosesseissa – valo kun on itsessään helposti muotoutuvaa materiaa verrattuna esimerkiksi esityksen lavastukseen tai pukusuunnitteluun. Valosuunnittelun traditioiden mukaan ihmiskeskeisellä näyttämöllä valosuunnittelijan pitää olla valmis “keihästämään” esiintyjä halki usvan missä päin näyttämöä tahansa³. 

Kasvoin edellä kuvailluksi sankarivalosuunnittelijaksi. Löysin tieni valosuunnittelun pariin teatteriharrastuksen myötä vuonna 1998. Teatteriharrastuksen ohella tein tapahtumateknisiä toteutuksia ja haaveilin koko ajan suuremmista valolaitemääristä sekä tuotannoista. Mieltäni kiehtoi erityisesti liikkuva valo – mitä enemmän liikkuvaa valoa lavalla oli, sen parempi. Haaveeni toteutuivat, kun olin ensi kertaa vuonna 2002 toteuttamassa televisiokonsertin valoja Helsingin Messukeskuksessa. Ajoin samana kesänä myös kuorma-autokortin, jotta voisin kuljettaa mukanani mahdollisimman paljon valaisimia kesän festivaaleille. Aloittaessani opiskelut Tampereen ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa syksyllä 2005, vastasin Pirkkahallissa yli 250 esiintyjän sekä jalkapallokentän kokoisen näyttämön valosuunnittelusta. Hallin katossa oli ripustettuna spektaakkelin luova valoarsenaali. On toki todettava, että viihdespektaakkeleilla on erityinen tehtävä yhteiskunnassa, mutta omalta osaltani intentio kyseisiin valosuunnitteluihin ei ollut kirkas – fokus ei ollut yhteisöllisen tapahtuman tuottamisessa vaan eräänlaisessa teknologiakiimassa.

Sankarivalosuunnittelijana uskoin teknologian ratkaisevan taiteelliset haasteet: “ei hätää, tällä uusimmalla välineellä tuo taiteellinen ongelma ratkaistaan”. Suurin ongelma ehkä olikin, löytyykö keikkapaikalta tarpeeksi sähköä tai kestääkö katto valoripustuksen painon. Poltteena toimi halu valloittaa mahdollisimman merkittäviä esityspaikkoja kotimaassa ja ulkomailla.

Sankarivalosuunnitteluni oli myös valon valaisemista sisällöllisesti perusteettomasti näyttämöille. Tämä ilmeni usein esimerkiksi teräväkiilaisena valofallosmetsänä sekä vau-efekteinä näyttämön täyttävässä usvassa. Esityksen katsojan oli varmastikin vaikeaa tunnistaa, oliko hän katsomassa esitystä teatterissa vai rockklubilla. Parikymppisenä sankarivalosuunnittelijana kerroin baarissa tarinoita uusista teknologisista aseista, kuten uusien valopöytien ominaisuuksista sekä haastavista keikkaolosuhteista selviämisestä.

Vuoden 2006 syksyllä valo-opinnot syvenivät erikoiskursseihin ja hiljalleen opin valaisemisen perustaitoja. Innostus spektaakkeleihin ja teknologiaan hälveni. Tilalle heräsi kiinnostus valoon materiaalisena, universaalina ilmiönä.

Vuoden 2007 alussa aloitin työharjoittelun Nykytaiteen museo Kiasman Kiasma-teatterissa. Harjoittelu muuttui valaistusmestarin työsuhteeksi vuonna 2008. Vuonna 2009 valmistuin Tampereen ammattikorkeakoulusta ja aloitin maisteriopinnot Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnittelun laitoksella valmistuen vuonna 2015. Jättäydyin vakituisesta työstä freelancer-elämään vuoden 2018 alussa.

Kiasma-teatteri oli innostava työpaikka ja todellinen työelämän risteyskohta, eräänlainen “hubi” (suom. keskitin). Työpaikan kautta kohtasin monia keskeisiä kotimaisia ja kansainvälisiä nykyesitysten tekijöitä, sekä pääsin tekemään yhteistyötä niin valo- ja videosuunnittelijana, lavastajana kuin tilasuunnittelijanakin. Ansioluettelo täydentyi huimalla tahdilla ja “menestyksen” takasi sankarivalosuunnittelijan identiteetti. Sankarivalosuunnittelijana tulin teatterisaliin aamulla ensimmäisenä ja lähdin viimeisenä, venyin ja jaksoin kun muut tekijät olivat lähteneet jo kotiin. Tuntui, että oma arvoni omissa ja muiden silmissä määräytyi sen kautta, kuinka ahkerasti olin paiskinut töitä. Työ olin minä.

Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa läpivalottavat teoksessa Kapitalismin suuri illuusio (2023), miten työkeskeisen elämän alkujuuret ovat paikallistettavissa 1500-1700 -luvuille, kun yhteismaat otettiin yksityisomistukseen ja rahvaan tuli pestautua palvelukseen. Suomessa työtä sääteli palveluspakko (1664-1883) ja irtolaislaki (1883-1936). Työ sai lisävirtaa myös kristinuskon protestantismista – yhteiskuntamme alkoi nojata ajatukseen, että kaikki työ on jaloa ja taloudellinen menestys “jumalallinen palkkio” ahkeruudesta. Tanskanen ja Kuoppa viittaavat työkeskeisen elämän historiaa luotsaavassa tekstissään muun muassa nykytutkijoiden Melissa Greggin (Royal Melbourne Institute of Technology, Australia) sekä Mona Mannevuon (Turun yliopisto) tutkimuksiin, joissa on vertailtu talouspuheen ja kristillisen moraalin välistä yhteyttä. Kansalaisen olisi siis työskenneltävä sankarillisesti läpi elämänsä, jotta elämän loppupuolella työlle omistautuminen tuottaisi “täyttymyksen”. Lorvaileva tai laiska kansalainen leimataan “syntiseksi”. Nykyään työtä motivoidaan Tanskasen ja Kuopan mukaan rakkaudella – työtään rakastava ja itsensä toteuttamiseen pyrkivä tekijä ei ruikuta turhasta tai valita. Kun persoona on sidottu työhön, työpaikan tehokkuustavoitteet siirtyvät helpommin työntekijän omaksi stressiksi. Tavoitteena on työntekijäkone, joka rikki mennessään korjaa itse itsensä.⁴ Tätä kapitalistinen työelämä vaatii: näin olet hyväksytty ja rakastettu. Toisaalta kansallisesta perspektiivistä katsottuna sotien jälkeinen Suomi on rakennettu työnteolla ja tämän mantran olen sisäistänyt 1980-luvun lapsena omilta vanhemmiltani. Samalla perin edeltävän sukupolven ilmeettömyyden ja olemattomat tunnetaidot.

Tanskasen ja Kuopan kuvailema intohimotyön narratiivi koskettaa myös sankarivalosuunnittelijuutta. Intohimotyön ja siihen kannustavan työympäristön pohjalta epämääräiset tuotanto-olosuhteet olivat minulle toissijaisia eikä niistä ollut sopivaa valittaa – kyseessähän oli etuoikeutettu sankarivalosuunnittelijan elämäntehtävä! Tai jos epäinhimillistä venymistä ja odottamattomia haasteita ilmeni prosessin aikana, viimeistään ensi-illan jälkeen tuotanto palkitsi alkoholilla teoksen “pelastamisesta”. Rakenteellisista muutoksista ei keskusteltu, vaan mahdolliset ongelmat huuhdottiin alkoholilla viemäriin.

On todettava, että kymmenen vuotta jälkeenpäin reflektoituna monet kapitalistista maailmaa kritisoineet sekä feminististä maailmankuvaa edistäneet nykyesitykset ovatkin olleet työprosesseiltaan toksisen ja kapitalistisen intohimotyökulttuurin suurimpia ilmentymiä. Ja olen itse ollut myös tätä työkulttuuria ylläpitämässä sankarivalosuunnittelijan viitta liehuen.

Sen sijaan, että etsii sankarivalosuunnittelijan työn tuottamaan ahdistukseen vastauksia itsestään, on myös otettava aikaa reflektoinnille ja havaittava, minkälaisia asenteita sekä työn käytänteitä on perinyt edeltäviltä suunnittelijasukupolvilta. 

Kati Sirén ja Saija Raskulla analysoivat teatteriryhmätyön johtamista, vallankäyttöä, kommunikaation haasteita sekä tunteiden ilmenemistä Teatteri 2.0 Työn näyttämö -hankkeen julkaisussa Me tiedetään kaikki et se paine kasvaa jossain vaiheessa (2023). Julkaisun haastatteluaineistossa nousee esiin esimerkiksi teatterialan työntekijöiden rooleihin liittyvät ennakkokäsitykset.⁵ Esityssuunnittelijana olen kohdannut monesti käsityksiä, että olen työryhmän tavoitettavissa läpi vuorokauden. Työskentelin kiireisimpinä vuosina 5-8 eri tuotannon parissa samaan aikaan, kun yhden tuotannon koreografi tai ohjaaja saattaa työskennellä vain yhden teoksen parissa. Teosprosessille omistautuminen ja omien työaikojen rajaaminen onkin tuottanut itselleni vuosien varrella eniten kitkaa.

Tärkeää olisikin löytää aikaa, pysähtyä sekä keskustella, mitä keneltäkin työryhmässä odotetaan ja kuinka paljon resursseja eri tekijöillä on antaa teosprosessiin, jotta jokainen prosessiin osallistuja voisi mahdollisimman hyvin. Missä menee jokaisen tekijän rajat sekä työkuorman kantokyky? Esimerkiksi Helsingin Feministisen Salaseuran julkaisu Ajatuksia feminismistä taiteen tekemisessä (2019) sisältää keskustelu-apua rakenteiden, hierarkian, vallan, vastuun, kommunikaation sekä oman roolin hahmottamiseen: olenko tietoinen intentioistani, olenko tietoinen vaikutuksestani muihin, mitä kollektiivisuus tarkoittaa eri ihmisille, palveleeko rakenteemme tavoitteita tai minkälaista päätöksentekoa ryhmämme harjoittaa?⁶ Mitä ennakkoluuloja minulla ja muilla työryhmän jäsenillä on toistemme ammattikuvia kohtaan? Suurin haaste lienee, miten yhteiseen feministiseen agendaan sitoutuminen ei jäisi vain ideologiselle tasolle.

Käänne

Koronapandemia riehuu ympäri maailmaa ja on 37-vuotissyntymäpäiväni aamu elokuussa 2020. Takana on henkisesti raskas työviikko. Olen palauttamassa vuokralla ollutta valolaitteistoa Roihupellon teollisuusalueella, Helsingissä. Kun kumarrun nostamaan auton takaluukusta valaisinta, selässä vihlaisee yllättäen kova kipu. Tuntuu, kuin joku olisi lyönyt keihään läpi selästäni. Hieman etäämmällä erään yrityksen tupakoiva kirjanpitäjä havaitsee hitaan lyhistymiseni auton taakse ja huhuilee, onko kaikki hyvin? Tällä kertaa vastaus on yksiselitteinen: ei ole.

Makaan roihupeltolaisella asfaltilla ja tilanne on minulle aivan uusi. Työhistoriani pitää sisällään satoja samankaltaisia roudaushetkiä, mutta mitään vastaavaa ongelmaa kehossani ei ole ilmennyt.

Ambulanssi saapuu. Elokuinen syntymäpäiväaamu liukuu hiljalleen kolme päivää kestäväksi opioidihuuruiseksi kipufestivaaliksi, kanssajuhlijoina kuolemaa lähestyvät vanhukset ensin Hartmanin ensiavussa ja lopulta Töölön sairaalan vuodeosastolla.

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Eihän minulle, “kaikkeen kykenevälle ja joustavalle sankarivalosuunnittelijalle”, voi käydä näin? 

Selkäni magneettikuvataan ja rangassa todetaan hyvin yleinen välilevyn pullistuma neljännen ja viidennen nikaman välissä. Pullistuma ei lääkärin mukaan vaadi leikkausta, vaan tilannetta jäädään seuraamaan. Lääkäri toteaa, että pullistuma on muodostunut nikamien väliin vähitellen vuosien aikana. Siispä napit naamaan ja takaisin työelämään.

Muutaman viikon sairasloman jälkeen lähdin intohimonarratiivin mukaisesti rakentamaan uutta näyttelyä. Selkäni kesti näyttelyn installoinnin, mutta lokakuussa ollessani festivaalikeikalla, selkäkipu palasi ahdistuksen kera. Hakeuduin aiemmin kipupolilla toimineen psykologin vastaanotolle ja hän arvasi ensitapaamisessa diagnoosin oikein: neljännen ja viidennen nikaman väli. Tämä on psykologin mukaan hyvin yleinen kohta selkärangassa, johon pitkittynyt stressi säteilee.

Tuntui mahdottomalta jatkaa työtä enää samalla tapaa maailman palaessa ympärillä. Vyyhti oli pakko avata. Sankarivalosuunnittelijan tarina oli tullut päätökseen. 

Mutta töitä oli kuitenkin jatkettava. Miten työhön voisi suhtautua kevyemmin ja kestävämmin sekä päästä irti “sankarin” narratiivista? Miten valosuunnittelu voisi nojata Le Guinin ehdottamaan “kantokassiteoriaan”?

(Jatkuu)

Kuva: Flood-valaisin ja Svett-teoksen harjoitukset Zodiak - Uuden tanssin keskuksen B2-studiossa keväällä 2021. Valokuva: Jani-Matti Salo.