DRAMATURGINEN TYÖSKENTELY MONITIETEISESSÄ TYÖRYHMÄSSÄ

Dramaturgia on selkeän ajatuksen ja reitin löytämistä kaaoksessa, kaaosta kutistamatta.

Kirjailija ja ohjaaja Juha Hurme käsittelee kolumnissaan Ihmiskunta tarvitsee teatteria selviytyäkseen (2019), miten planetaarisen elämän vaaliminen, kompleksisuuden sietäminen, uusien näkökulmien synnyttäminen ja empatiataidot ovat osa esitysten ydintehtävää maailmassa. Hurme yhdistelee kansantajuisesti Unescossa vaikuttavan, Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksen professori Markku Wileniuksen näkemyksiä ihmiskunnan selviämisen taidoista saksalaisen esitystutkija ja professori Erika Fischer-Lichten ajatteluun teatterin tehtävästä “luoda yhteys”. Erityisesti minua kiehtoo Hurmeen ajatus dramaturgiasta, joka kuvailee myös esitysten suunnittelijan toimenkuvaa hirtehisesti “ajatuksen ja reitin löytämisestä kaaoksessa”.¹ Myös vallitsevaa ekokriisiä voisi luonnehtia kaaoksena – se on niin monimuotoisten ja monisyisten tekijöiden sekä yhteenkietoutuneisuuksien vyyhti, että kriisin yksinkertaistamisen sijaan onkin hedelmällisempää koittaa havaita oma solmukohta ja vaikutus tässä kaaoksellisessa verkostossa.

Timothy Morton, yksi nykyajan tunnetuimmista ympäristöfilosofeista, kuvailee vaikeasti käsitettävää verkkoa termillä ”hyberobjekti”. Morton esitteli hyberobjektin käsitteen ensimmäistä kertaa teoksessaan The Ecological Thought (2010) ja kehitteli sitä edelleen vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessaan Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World. Hyperobjektit ovat Mortonin mukaan valtavia, monimutkaisia ja vaikeasti havaittavia ilmiöitä, jotka ulottuvat ajan ja paikan rajojen yli. Ekokriisin lisäksi esimerkiksi radioaktiivinen säteily, internet tai merellä lilluvat muovilautat ovat hyberobjekteja. Hyberobjektit pakottavat meidät tunnustamaan, että emme ole irrallaan ympäristöstämme, vaan syvällisesti kietoutuneita sen monimutkaisiin prosesseihin. Tämä näkökulma edellyttää uudenlaista ajattelua, joka tunnustaa ja havaitsee ihmisten sekä muiden olentojen väliset kompleksiset vuorovaikutussuhteet.²

2000-luvulla esitysten suunnittelijoiden toimenkuva on laajentunut institutionaalisten näyttämöiden, draamalähtöisyyden ja ennakkosuunnittelutradition ulkopuolelle. Tätä muutosprosessia on kuvattu käsittein kuten “laajennettu skenografia” tai “laajennettu valosuunnittelu”.³ Tutkija ja yliopistolehtori Maiju Loukola jalostaa laajennetun skenografian käsitettä väitöskirjassaan Vähän väliä (V/ä/h/ä/n v/ä/l/i/ä): näyttämön mediaalisuus ja kosketuksen arkkitehtuuri (2014) pohjaten Rosalind Kraussin kriittiseen analyysiin veistotaiteen rajojen ja määritelmien muutoksista nykytaiteessa⁴. Loukolan mukaan: “Laajentuneen skenografian lähtökohdista skenografisen toiminnan on määriteltävä tapauskohtaisesti yhä uudelleen suhteensa sisar- ja lähialueen taiteisiin ja erilaisiin sosiaalisesti määrittyviin ympäristöihin; performanssiin, installaatiotaiteeseen, ympäristötaiteeseen, julkisen ja löydetyn (kaupunki)tilan haltuun ottoon, luonnonympäristöön tai erilaisiin ei-inhimmillisiin toimijoihin.”⁵

Esitysten suunnittelijoiden työn ytimessä on dramaturginen ajattelu, kuten teokseen valittujen materiaalien rakenteiden hahmottaminen, niiden keskinäissuhteiden jäsentäminen ja vielä piilossa olevien yhteyksien kokemuksellistaminen. Uskallankin väittää, että suunnittelijoiden koulutus luo erinomaiset lähtökohdat kaikenlaiseen työryhmätyöskentelyyn myös muiden asiantuntijoiden, kuten esimerkiksi kulttuuri- ja taloustutkijoiden tai vaikkapa biologien kanssa. Mitä kaikkea tämä dramaturginen ajattelu, eri ainesten tilallis-ajallinen ja dynaamis-prosessuaalinen sommittelukyky, voisi tuoda monitieteelliseen ryhmätyöskentelyyn ekokriisin kaltaisten kaaoksellisten hyperobjektien parissa?

Esimerkiksi talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivu (BIOS-tutkimusyksikkö) ja ohjaaja-dramaturgi Katariina Numminen ovat laajentaneet dramaturgista osaamista strategiseen kriisinhallintaan WISE-tutkimusprojektin (Luova sopeutuminen viheliäisiin ekososiaalisiin murroksiin, 2018-2023) kautta. Hankkeen puitteissa järjestettiin kuntapäättäjille Tulevaisuuden tilannehuone -niminen harjoite, jossa pohdittiin päätöksenteon ja tiedontuotannon dramaturgisia rakenteita monikriisien ajassa. Dramaturgisen ajattelun avulla oli mahdollista kartottaa päätöksenteon aikajänteiden haasteita.⁶

Valosuunnittelija Vespa Laine on tehnyt pitkäaikaista yhteistyötä Turun yliopiston levätutkija Conny Sjöqvistin kanssa monitieteisessä Fern Orchestra -ryhmässä. Fern Ochestra on käsitellyt teoksissaan esimerkiksi fotosynteesiä, suljettua biosfääriä ja kasvien aisteja. Myös Laine kannustaa monitieteiseen yhteistyöhön artikkelissaan Designing Mareld (2023). Laineen mukaan ryhtymällä yhteistyöhön yliopiston erikoistutkijoiden kanssa, tulee kytkeytyneeksi laajaan tietoverkostoon sekä ajankohtaisimpaan tutkimustietoon, jota ei ole välttämättä vielä julkaistu. Lisäksi Laine nostaa artikkelissaan esiin, että joissakin yliopistopiireissä taiteellisen työn katsotaan olevan erillään tieteellisestä panoksesta. ”Jos työskentelet tutkijana, voitko käyttää työaikaasi taideprojekteihin tai populaaritieteellisiin tuotoksiin?” Laineen mukaan ”renessanssin henki” ja altistuminen uteliaisuuteen eri tieteenaloilla avaa uusia ovia ja näkökulmia niin taiteilijoiden kuin tutkijoidenkin työhön.⁷

Itselleni merkittävä kokemus on ollut työskentely yhdessä kulttuuriantropologi Inkeri Aulan (FT, Aalto-yliopisto) ja Yhdysvalloissa asuvan taiteilija Mark Niskasen kanssa. Yhteistyömme alkoi vuonna 2019, kun etsimme Niskasen kanssa teoreettista tausta-aineistoa äänikävelyteokseen. Löysimme Eloren Ajatteleva maisema -julkaisusta Aulan artikkelin Aistikävely kaupunkimaisemaan (2018), jonka luettuamme päätimme ottaa häneen yhteyttä. Tästä syyskuisesta etätapaamisesta alkoi monivuotinen yhteistyö, joka jatkuu edelleen. 

Työskentelymme keskiössä on ollut vuosien aikana muun muassa aistietnografinen tutkimus, moniaistisuus ja huomaamisen taide, joka viittaa lajienvälisiin, menneisyydestä kumpuaviin yhteiselämän muotojen havaitsemiseen. Tie aistietnografisen tutkimuksen pariin juontaa juurensa Itä-Suomen yliopiston SENSOTRA (Sensory Transformations and Transgenerational Environmental Relationships in Europe, 1950–2020) -hankkeesta, jossa lähestyttiin eri sukupolvien edustajien kokemuksia omista elinympäristöistään. Aula kutsui minut ja Niskasen työstämään ääniteosta SENSOTRAn Urban related Sensoria -konferenssiin kesäkuussa 2020 (UEF). Päädyimme analysoimaan katkelmia aistielämänkerrallisella metodilla kerätystä SENSOTRA-tutkimuksen aineistosta tunnisteella “more-than-human”.⁸

Aistielämäkerrallinen kävely on Helmi Järviluoman tutkimusryhmineen kehittämä etnografinen tutkimusmenetelmä, jonka avulla voi analysoida etenkin muuttuvia ympäristösuhteita. Moniaistisissa aineistoissa haastateltava on valinnut itselleen merkityksellisen reitin. Reitillä käytävä keskustelu aistimuistoista, havainnoista ja eri aikaisista kokemuksista dokumentoidaan. Aistimuistojen kautta voidaan kurkottaa kohti suuria kysymyksiä, kuten kulttuurihistorian ilmenemistä ihmisten omakohtaisissa kokemuksissa ja suhdettamme ympäristöön ekokriisin keskellä.⁹

SENSOTRAn aineiston pohjalta työstimme Aulan ja Niskasen kanssa “ympäristön aaveisiin” liittyvän Ghost Light (2020) -videoteoksen. Ghost Light -teoksessa aavevalo välkkyy pandemian tyhjentämän Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä ja kertoo lajien välisistä yhteenkietoutuneisuuksista. Ympäristön aaveiden käsite tuli teokseen etenkin tieteidenvälisen kokoelman Arts Of Living On A Damaged Planet (toim. Anna Tsing, Heather Swanson, Elaine Gan, Nils Bubandt, 2017) kautta. Kokoelman tekstit käsittelevät elämäntaidon jatkumisen mahdollisuuksia vahingoittuneissa ekosysteemeissä käyttäen työkalunaan aaveen ja hirviön metaforia. Lajien välisten yhteenkietoutuneisuuksien lisäksi aaveet edustavat paikkojen historiaa, joka on usein piilotettu tai unohdettu, mutta joka silti vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Aaveet voivat viitata myös ekologisiin jälkiin, kuten ihmisen toiminnan aiheuttamiin muutoksiin maisemissa.¹⁰

SENSOTRAn konferenssin jälkeen jatkoimme aaveteossarjaamme ja toteutimme työryhmänä ääni-installaatiot Sade on toisenlaista nyt (Poriginal-galleria, Porin taidemuseo, 2020) sekä Murmurations (The FCINY, Brooklyn Bridge Park, 2020), joihin liittyen keräsimme aistikävelymetodin avulla materiaalia Kokemäenjoen sekä East Riverin ympäristöistä. Porin taidemuseon Poriginal-gallerian ääniteoksen aistikävelyaineistojen pohjalta ilmestyi marraskuussa 2023 Inkeri Aulan kirjoittama artikkeli Creative environmental relationships enhance resilience: sensobiographic walks at Kokemäenjoki river osana kokoelmateosta Understanding Marine Changes - Environmental Knowledge and Methods of Research (toim. Savitri Jetoo, Jaana Kouri, Silja Laine, Nina Tynkkynen, Anna Törnroos, 2023). Työryhmämme monitieteinen työ siis tuottaa myös uutta tietoa, eikä jää vain dataa esitteleviksi mediateoksiksi julkiseen- tai galleriatilaan.

Vuonna 2021 julkaisimme pelimäisen Garden of Becomings -sivuston, joka toimii työryhmämme virtuaalisena työpöytänä ja avaa sekä jakaa seikkaperäisesti työskentelymme taustoja.

Kulttuuriantropologi Inkeri Aula luonnehtii työryhmämme vuoropuhelua yhtäaikaiseksi taiteelliseksi ja analyyttiseksi prosessiksi, jossa aineistosta nousevia teemoja reflektoidaan suhteessa teoreettisiin käsitteisiin, kokemuksellisuuteen ja esittämisen tapoihin. Aulan mukaan toteutuneissa teoskokonaisuuksissa tekijyys tuntuu hajaantuvan.¹¹  

Monia teoksiamme voisi tarkastella myös laajennetun skenografian näkökulmasta, sillä välillä niissä on esiintynyt höpöttelevä valo teatterin näyttämöllä tai kuiskiva kaiutin puistossa. Vaikka laajennettu skenografia lähtökohtaisesti pakeneekin draamalähtöistä esitysperinnettä ja sen käytänteitä, onkin ollut huvittavaa, että käsikirjoituksen sijaan työpöydälläni on monesti ollut litteroitu aistikävelyaineisto, joka muistuttaa perinteistä näytelmätekstiä: 

HENKILÖ 1: Kyllä tämä tuoksuu. Eikö tuoksukin? Olin tuntevinani jonkin kukan... 

HENKILÖ 2: Valkovuokko sen kun lisääntyy. Se tykkää tästä saastuneesta maailmasta.

HENKILÖ 1: Minulla on todella herkkä hajuaisti. Haistatko meren? Minä en, en täällä.¹²

Aistietnografisen aineiston lähestyminen esityssuunnittelijan silmin sekä dramaturgisia työkaluja käyttäen voi parhaimmillaan tarjota ja luoda näkökulmia, jotka kanssatutkijalta saattaisi jäädä aineistosta huomaamatta. Ja sama toisin päin – monitieteisen työryhmätyöskentelyn ytimessä on keskinäisvaikuttaminen ja vaikuttuminen, josta muodostuu oma tietämisen tapansa.¹³

Katariina Nummisen, Maria Kilven ja Mari Hyrkkäsen toimittaman teoksen Dramaturgiakirja – Kaikki järjestyy aina (2019) mukaan dramaturgia tarkoittaa tietylle kokonaisuudelle ominaista sommittelua, järjestystä, rakennetta tai säännöstöä. Tapaa, jolla kyseinen kokonaisuus rakentuu ja jäsentyy. Esimerkiksi pelimäistä Garden of Becomings -online-julkaisua työstäessämme Aulan ja Niskasen kanssa, dramaturginen työmme on ollut eri aineistojen tilallis-ajallista ja kielellistä sommittelua suhteessa ympäröivään kontekstiin ja valittuun teknologiaan: havainnoimista, valitsemista, poiskokeilua ja uudelleen asettamista. Mitä elementtejä julkaisukokonaisuudessa on ja miksi? Missä järjestyksessä materiaalit ovat ja minkälaisella logiikalla ne seuraavat toisiaan? Miten ne muodostavat yhteyksiä toisiinsa?¹⁴

Yhteistä dramaturgista työtämme leimaa ihmettely ja aistiminen eri asiantuntijuuksista sekä käytänteistä käsin: entä jos, mitä jos? Kysymyksiin vastataan joskus myös uusilla kysymyksillä, joka keinona monipuolistaa ja venyttää näkökulmia ennakoimattomiin suuntiin.

Dramaturgisessa työssä asioiden väliset suhteet ovat merkityksellisiä. Miten käsittelemme ja siedämme kompleksisuutta ja keskeneräisyyttä? Mitä dramaturginen työskentelymme tarkoittaa ekokriisin läheisyydessä alueen asukkaiden kanssa tai ekokriisi aistillisena kysymyksenä?

Olemme lähestyneet monitieteellistä yhteistyötämme myös keveyden ja leikillisyyden kautta. Leikin ja dramaturgian välistä suhdetta tutkinut dramaturgi ja ohjaaja Katariina Numminen kysyi marraskuussa 2019 Taideyliopistolla pidetyssä Ekologia ja dramaturgia -seminaarissa: “Entä jos alkaisimme vain leikkiä yhdessä toisin”? Mikä on taiteen ja tieteen välisten yhteistöiden järki? Leikin järki on Nummisen mukaan sen järjettömyydessä ja järjettömyys on itsessään arvokasta. Voiko uutta syntyä muuten kuin vain toistamalla ja varioimalla sitä mitä jo on? Alkaako paradigman muutos, kun tuttua leikkiä aletaan toistaa hieman toisin?¹⁵

Ajattelen, että taiteen ja tieteen dialogiset prosessit ovat parhaimmillaan se yhteiskunnallinen alue, jossa on mahdollista haaveilla, kuvitella ja etsiä ilman, että tiedetään, mitä ollaan etsimässä. Ja esitysten suunnittelijoilla on tähän työhön paljon annettavaa.

Esimerkiksi Garden of Becomings -julkaisuprojektin ytimen voisi siis hahmotella olevan eri asiantuntijoiden yhteisen leikkikentän rakentamista dramaturgisen työskentelyn avulla ilman selkeää tai tiettyä päämäärää. Samalla dramaturginen työ purkaa yksilökeskeisen yhteiskunnan neromyyttiä ja kylvää monitieteisen yhteistyön käytänteitä sekä oivalluksia, eräänlaisia ituja ympärilleen. 

Monitieteisen työryhmän kollektiivinen, mielikuvituksellinen ja älyllinen leikki dramaturgisia työkaluja käyttäen voi parhaimmillaan luoda ennalta-arvaamattomia yhteyksiä kaaoksellisissa verkostoissa eri inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden välille, oivalluksia sekä tiloja toisintoimimiselle ja täten maailmassa olemiselle.

Mitä siis tarkoittaisi ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden leikkiminen tässä ja nyt?

Kuva: Kuvakaappaus Aula, Niskanen & Salo -työryhmän Garden of Becomings -online-julkaisun 360-kuvamaailmasta. 

LÄHTEET: 

¹ YLE (2019). “Juha Hurmeen kolumni: Ihmiskunta tarvitsee teatteria selviytyäkseen.” Julkaistu: 21.8.2019.

² Morton T. (2013). Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World. University of Minnesota Press: Minnesota.

³ Kilpeläinen R. (2019). Valosuunnittelu liikkeessä. Teoksessa Humalisto T., Karjunen K. & Kilpeläinen R. (toim.), Avauskulmia: Kirjoituksia valosuunnittelusta. Teatterikorkeakoulu: Helsinki. 181-187.

⁴ Krauss, R. (1979). Sculpture in the Expanded Field. October, Vol. 18 (Spring 1979). The MIT Press: Cambridge. 30-44.

⁵ Loukola M. (2014). Vähän väliä (V/ä/h/ä/n v/ä/l/i/ä): näyttämön mediaalisuus ja kosketuksen arkkitehtuuri. Aalto ARTS Books: Helsinki. 63. 

⁶ Ks. wiseproject.fi/strategisen-kriisinhallinnan-dramaturgia Haettu: 15.12.2023.

⁷ Laine V. (2023). Designing Mareld: A Case Study. Teoksessa Kilpeläinen R. & Humalisto T. (toim.), Sustainable Choices – Potentials and Practices in Performance Design. Teatterikorkeakoulu: Helsinki. 159-161, 170-171.

⁸ Voit lukea seikkaperäisemmin Aula, Niskanen & Salo -työryhmän alkutaipaleesta www.gardenofbecomings.com -sivustolla sekä artikkelissa: Aula, I. (2022). Keskinäisen vaikuttumisen tiede ja taide ympäristökriisien keskellä. Teoksessa Kinnunen T. & Venäläinen J. (toim.), Kulttuurintutkimus tietämisen tapana. Vastapaino: Tampere. 360-364.

⁹ Ks. en.wikipedia.org/wiki/Sensobiographic_walking

¹⁰ Tsing A., Swanson H., Gan E. &  Bubandt N. (toim.), (2017). Arts Of Living On A Damaged Planet: Ghosts of The Anthropocene. University of Minnesota Press: London.

¹¹ Aula, I. (2022). Keskinäisen vaikuttumisen tiede ja taide ympäristökriisien keskellä. Teoksessa Kinnunen T. & Venäläinen j. (toim.), Kulttuurintutkimus tietämisen tapana. Vastapaino: Tampere. 362, 366.

¹² Katkelma Ghost Light (2020) -teoksen käsikirjoituksesta. Ks. www.niskanensalo.com/ghost-light-viirus-fi-knns Luettu: 15.11.2023.

¹³ Aula, I. (2022). Keskinäisen vaikuttumisen tiede ja taide ympäristökriisien keskellä. Teoksessa Kinnunen T. & Venäläinen J. (toim.), Kulttuurintutkimus tietämisen tapana. Vastapaino: Tampere. 367-370.

¹⁴ Numminen K., Kilpi M, & Hyrkkänen M. (toim.), (2018). Dramaturgiakirja – Kaikki järjestyy aina. Teatterikorkeakoulu: Helsinki. 208-209.

¹⁵ Numminen K. (2019). Ekologia ja dramaturgia II - Käytäntöjen harjoittelu, dramaturgia ekologiana. Luento 8.11.2019 luentosarjassa Dramaturgia ja ekologia: Ekologinen jälleenrakennus. Teatterikorkeakoulu: Helsinki.