PAIKKASIDONNAISET TUNNE-ELÄMYKSET YMPÄRISTÖSUHTEEN ELÄVÖITTÄJINÄ

Suru on läsnä kehossa, tunteissa ja kokemuksissa, siellä missä sitä on vaikeaa mitata. Länsimaisessa insinöörihengessä ekokriisiäkin yritetään ymmärtää muuttamalla se luvuiksi ja kustannusarvioiksi. Vähemmän puhutaan siitä, miltä kriisi tuntuu. Surulle pitäisi antaa tilaa, sillä suru ei ole aina vaipumista epätoivoon. Se on myös lohtua ja uuden aloittamista.¹

– Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa teoksessa Kapitalismin suuri illuusio (2023).

Aistietnografiaan liittyvä monitieteinen työryhmätyöskentely on virittänyt pohtimaan, miten vahvat tunnekokemukset ja lataukset voisivat toimia ympäristösuhteen jälleenrakennusvälineinä paikkasidonnaisissa teoksissa?

Olen kotoisin Suttila-nimisestä kylästä Satakunnasta. Kyläaktiivi sekä nuorisoseuran puheenjohtaja Jenni Kutila otti minuun yhteyttä syksyllä 2020 ja kysyi, haluaisinko toteuttaa julkisen teoksen kotikylääni? Pohdin, että olisi mukavaa tehdä jotakin osallistavaa ja yhteistä kyläläisten kanssa pandemiasta huolimatta. Syntyi idea videoteoksesta, joka koostuisi kyläläisten omista valokuvista, joissa esiintyy heille itselleen tärkeitä hetkiä, muistoja ja maisemia kylään liittyen. Ja tästä valokuvamateriaalista koostaisin videokokonaisuuden, joka projisoitaisiin satavuotiaan kylätalo Kalliolan julkisivuun keskellä pimeää marraskuuta. Ajatuksemme oli myös esittää teosta useamman kerran ja kerryttää kuva-aineistoa eri esityskertojen välillä. 

Laitoimme Kutilan kanssa ilmoituksen paikallislehteen ja mainostimme Hetkiä Suttilassa -nimistä projektia kylän yhteisessä WhatsApp-ryhmässä. Valokuvia kertyi muutamassa viikossa lähes 250, joista lähdin koostamaan kaksiosaista kokonaisuutta. Lisäksi pääsin selaamaan paikallisen nuorisoseuran kuva-arkistoa.

Ensimmäisessä osassa järjestin kyläläisten lähettämät kuvat maisemista ja toislajisista vuodenaikojen mukaan talvi-kevät-kesä-syksy-talvi. Ihmisen jätin tästä osiosta pois. Teoksen toiseen osaan kokosin kuvat hetkistä 1920-luvulta tähän päivään, jossa keskiössä olivat kylän entiset ja nykyiset asukkaat sekä merkittävät tapahtumat.

Pohdin, että kokonaisuuteen olisi hyvä saada mukaan myös musiikki tai äänisuunnittelu. Ensimmäisenä mieleeni tuli ottaa yhteys tuttuihin säveltäjiin ja äänisuunnittelijoihin pääkaupunkiseudulta, mutta päädyin lopulta kysymään mukaan paikallista säveltäjä-muusikkoa Jukka Keskitaloa. Ratkaisevaa oli ajatus, että Jukalla on taiteilijana erityinen suhde juuri tähän paikkaan, Suttilan kylään, ja hän osaa ehkä musiikillaan välittää jotakin sellaista tunnemaastoa, mitä kylän ulkopuolinen taiteilija ei välttämättä osaisi huomioida. Vaikka musiikki haastaisikin omaa estetiikkaani ja olisi jotain muuta, mitä olin alunperin ajatellut, tai jonka parissa olin tottunut työskentelemään, koen, että on hyvä ottaa vastaan myös erilaisia estetiikkoja dramaturgisen yhteensovittamisen haasteena.

Keskitalon kanssa syntyi idea, että videokokonaisuuden voisi ensiesittää elävän musiikin kanssa. Syksyllä 2021 koronapandemia hieman laantui ja kokoontumisrajoituksia lievennettiin, joten meillä oli mahdollisuus kutsua kyläläiset ja teokseen osallistuneet yhteiseen avajaistapahtumaan kylätalolle. Hetkiä Suttilassa -videoteos projisoitiin Kalliolan julkisivun lisäksi näyttämöaukkoon viritetylle valkokankaalle, jonka edessä kolmihenkinen orkesteri esitti teoksen musiikin.

Orkesterin kanssa esitetty teoskokonaisuus oli hyvin liikuttava ja monelle kyläläiselle varsin tunteellinen hetki. Kyläläisiä oli paikalla kahdessa esityksessä noin 130 eli yli puolet kylän asukkaista.

Oma lähestymiskulmani teosaineiston dramaturgiseen jäsentämiseen oli muuttuva ilmasto ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen, mutta näkökulmaani ei nostettu esiin edes teostekstissä. Näin oli mahdollista ohittaa rationaalisen ajattelun harhat sekä ilmastonmuutokseen liittyvät vastareaktiot. Pandemian aikana viettämäni aika kotikylässä osoitti, että kyläläisillä on jatkuva huoli oman elinympäristönsä tilasta – esimerkiksi maanviljelijät kamppailevat ekokriisin kanssa päivittäin ilman alleviivaustakin. Kuten feministisen tutkimuksen, filosofian ja tietoisuuden historian professori Karen Barad toteaa posthumanistista performatiivisuutta käsittelevässä artikkelissaan: me tiedämme, koska olemme osa maailmaa².

Miten audiovisuaalinen, paikkasidonnainen ja osallistava teos voisi luoda tilan suremattomalle surulle? Entä miten teos voisi toimia abstraktilla tavalla yhteisöllisyyden rakentajana, sen voimistajana koko maailmaa koskettavien kriisien keskellä?

Teologi ja Helsingin yliopiston tutkija Panu Pihkala käsittelee laajasti ekokriisiä ja tunteita sekä etenkin surua teoksessaan Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (2019). Kun ihminen suree ympärillä tuhoutuvaa paikkaa, hän kokee solastalgiaa. Solastalgia on australialaisen tutkija ja filosofi Glenn Albrechtin 2000-luvun alussa luoma käsite, joka on yhdistelmä kahdesta sanasta ‘solace’ eli lohtu ja ‘nostalgia’ eli kaipuu kotiin tai tärkeään paikkakokemukseen. Koti koostuu paikasta, ihmisistä, tuntemuksista ja paikat ovat syvemmin ihmisissä kuin mitä yleisesti ajatellaan – me emme vain kulje ja asustele paikoissa, vaan paikat muokkaavat meitä. Suhteista kotipaikkamme lähimetsän puihin, vesistöihin tai eläimiin saattaa muodostua erittäin merkityksellisiä. Pihkalan mukaan yhteisöön kuuluminen tarkoittaa usein myös paikkaan kuulumista: ”Tietty paikka, elinympäristö, voi olla merkittävä toivon lähde – ja toisaalta surun lähde, jos tuo paikka vaurioituu. Kyse on kuulumisesta johonkin itseään suurempaan, jossa sukupolvien ketjulla on merkittävä rooli. Tieto ja tunne siitä, että esivanhemmatkin ovat kulkeneet täällä, on vahvistava kokemus.”³

Mikä on lopulta teoksen ja sen yleisön heijastusvaikutus ympäristöönsä, maailmaan?

“Upea esitys. Ei aina huomaa, miten tämän maiseman voi toisen ihmisen silmin nähdä”, totesi eräs kyläläinen paikallislehden haastattelussa teoksen ensiesityksen jälkeen⁴. Palautteessa nousee esiin kokemus myötätunnosta ja “naapurin saappaisiin astumisesta”.

Esimerkiksi kuluneiden vuosien aikana kotikylässäni on vähennetty lannoitteiden ja myrkkyjen käyttöä viljelyssä. En tiedä, onko Hetkiä Suttilassa -videoteoksella ollut suoraa vaikutusta tähän ilmiöön, mutta uskallan väittää, että taiteen luomat yhteiset kokoontumisen tilat ja jaetut tunnekokemukset ovat tärkeä osa elinvoimaista yhteisöä kriisien keskellä ja yksi osatekijä suuremman käänteen aikaansaamisessa.

Hetkiä Suttilassa -videoteosta esitettiin kuusi kertaa vuosien 2021-2022 aikana. Yksi kevään 2022 esityskerroista oli niin kutsuttu ostettu näytös, jossa lähes kaikki katsojat olivat kylän ulkopuolisia. Teos ei puhutellut tätä katsojakuntaa, koska heillä ei ollut teokseen osallisuutta lähettämänsä valokuvan tai yhteisen maiseman kautta. Kylän ulkopuoliset katsojat eivät myöskään tunnistaneet teoksessa esiintyviä paikkoja tai edeltävien sukupolvien kasvoja, ja täten teoksen “tunnevaikuttavuuden taso” jäi palautteen mukaan heikoksi sekä etäiseksi.

Kulttuurintutkijat Jenni Rinne, Anna Kajander ja Riina Haanpää huomauttavat toimittamansa Affektit ja tunteet kulttuurien tutkimuksessa (2020) -teoksen johdannossa, että voimakkaat tunnekokemukset ovat sidonnaisia paikan lisäksi kulttuurisuuteen, menneisyyteen, muistiin, aikaan ja aineellisuuteen⁵.

Myös ekokriisi ilmenee eri paikoissa eri tavoin. Jotta ympäristön tilaa käsittelevät teokset loisivat syvempiä merkityksiä, vaikuttavia tunnekokemuksia ja elävöittäisivät ympäristösuhdetta, on pohdittava tarkemmin, kenelle, miten ja missä teoksia teemme sekä millaisia dramaturgisia strategioita teoksissa käytämme.

Monista maailmanlopun kuvastoista, kuten esimerkiksi merenpinnan noususta, on tullut jo klisee niin esittävissä taiteissa kuin kuvataiteessakin. Samalla vaarana on, että kliseiset teossisällöt romantisoivat itsessään ihmiskunnan ekologista tuhoa. Kuten tietokirjalija Ville-Juhani Sutinen toteaa Hajonneen maailman käyttöohjeessa (2023): “Me näemme kuinka meidän tulee käymään, mutta emme voi muuta kuin seurata sitä masokistisen ihastuksen vallassa.” Sutisen mukaan olisikin hyvä kiinnittää enemmän huomiota eettisyyteen: antroposeenin maisemia käsittelevät esitykset pitäisi kyetä liittämään markkinointiin, rakennemuutokseen, energiantuotantoon, jätteiden käsittelyyn ja muihin vastaaviin ilmiöihin, jotka ovat niiden alkuperäisiä syitä.⁶

Toistaiseksi viimeinen Hetkiä Suttilassa -esitys oli lokakuussa 2022. Tätä tekstiä kirjoittaessani palasin uudestaan kuva-aineiston pariin. Valokuvissa esiintyvät luontokokemusten lisäksi läheisten kanssa vietetty aika, rakkaus, nauru, joutilaisuus, yhteiset kokoontumiset, kyläkoulu, talkootapahtumat, heinänteko, maanviljely, erilaiset harrastukset kuten tanssi, teatteri ja hiihtäminen, kunnostetut hirsirakenteiset talot sekä vapaus elää. Itse asiassa laajemmin tarkasteltuna kyläläisten lähettämänä kuva-aineisto heijastee näkemyksiä hyvästä elämästä, jossa kapitalistinen kuvasto loistaa lähes kokonaan poissaolollaan. 

Talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivu (BIOS) kysyi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Ekologia ja dramaturgia -seminaarissa marraskuussa 2019, mikä olisi radikaalin reformin eli uudistuksen dramaturgia, yhteiskunnassa, näytelmissä, taiteessa?⁷ Ehkä katastrofien sanansaattajan sijasta dramaturgisena strategiana olisikin syytä herkistyä paikoille ja niissä vaikuttaville yhteisöille sekä vahvistaa jo läsnäolevia, hyvän elämän signaaleja? Luoda “kummia” ja paikallisia tunnepeilipintoja, jotka voimistavat jo orastavaa ekososiaalisesti kestävää elämää? 

Paikkasidonnaisessa työskentelyssä on hyvä olla myös hellävarainen. Lainaan esitystaiteilija ja ruotsinkielisen näyttelijäntaiteen professori Aune Kallisen ajatuksia muutoksesta ja niin kutsutusta “pienen liikkeen” politiikasta: 

Jos halutaan oikeasti tuottaa muutosta tai edesauttaa sitä, niin silloin kun mennään rajalle, missä muutos, se tuntematon tai ei vielä maailmaan tuotu tai se uusi piileksii, ja jos haluamme että muutoksesta tulee iso tai pysyvä, niin siellä rajalla pitää olla todella varovainen - ja tehdä ihan pieni muutos kerrallaan. Jos se muutos on yhtään liian iso, meidän psykologia ja sosiaaliset konventiot heittävät meidät takaisin ja meistä tulee vain entistä konservatiivisempia.⁸ 

Kuva: Hetkiä Suttilassa -videoteos projisoituna kylätalon julkisivuun lokakuussa 2022. Teos esitettiin kuusi kertaa vuosien 2021-2022 aikana. Valokuva: Jani-Matti Salo.

LÄHTEET:

¹ Tanskanen R. & Kuoppa S. (2023). Kapitalismin suuri illuusio. Into: Helsinki. 99.

² Barad K. (2003). Post­humanistinen performa­tiivisuus: Kohti ymmärrystä siitä, miten materia merkityksellistyy.  Teoksessa Nauha T., Arlander A., Järvinen H. & Porkola P. (toim.), Performanssifilosofiaa. Suomennos Anette Arlander. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu: Helsinki. 

³ Pihkala P. (2019) Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja: Helsinki. 28, 38. (E-kirja).

⁴ Lauttakylä (2021). “Sielunmaiseman pukeminen nuoteiksi oli Keskitalon haaste, kun Suttilassa koottiin valokuvahetkiä videoksi.” Julkaistu 12.11.2021. 

⁵ Rinne J., Kajander A. & Haanpää R. (toim.), (2020). Affektit ja tunteet kulttuurien tutkimuksessa. Ethnos: Helsinki. 7-8.

⁶ Sutinen, V-J. (2023). Hajonneen maailman käyttöohje. Into: Helsinki. 66-70.

⁷ Järvensivu P. (2019). Ekologinen jälleenrakennus. Luento 7.11.2019 luentosarjassa Dramaturgia ja ekologia: Ekologinen jälleenrakennus. Teatterikorkeakoulu: Helsinki.

⁸ Salo, J-M. (2015). Sädekehistä – täydellisen politiikka: esitystapahtuman valo- ja tilasuunnitteluprosessista. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu: Helsinki. 42-43.