VALOSUUNNITTELU ILMAN SÄHKÖÄ

Vastuullisuuspuhe ylläpitää valheellista uskoa siihen, että jatkuva kasvu ja kulutus voisivat jatkua “kestävinä” pienten vihreiden muutosten kautta. Aivan kuin rajallisen planeetan ja rajattoman kasvun välillä ei olisi jo lähtökohtaisesti ristiriitaa. (...) Ekokriisin ratkaisemiseksi ei riitä, että siirrymme kuluttamaan “kestävästi” valmistettuja tuotteita siinä määrin kuin kulutamme “kestämättömiä” tuotteita nyt. Vaikka onnistuisimme muuttamaan kaiken kulutuksen aurinkoenergialla toimivaksi, ei jatkuva kasvu olisi silti mahdollista.¹

– Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa teoksessa Kapitalismin suuri illuusio (2023).

Kun kytken näyttämöllä valaisimen sähköverkkoon, samalla hetkellä fossiilisen energian sisältämä, maapallon alkuaikojen kasvillisuuden keräämä aurinkoenergia humahtaa hetkessä ilmoille.

Fossiiliset polttoaineet ovat mahdollistaneet tehokkaan ruuantuotannon, teollisuuden, liikkumisen ja infrastruktuurin rakentamisen niin, että vauraat länsimaat ovat kaikessa velkaa öljylle. Öljy on muokannut kokemustamme maailmasta irroittaen ihmiset tuotannon ja kulutuksen kytkeytyneisyyksistä.² Tutkija Karoliina Lummaa tarkastelee artikkelissaan Peili ja diagrammi (2021) 1950-luvulta alkaneen “suuren kiihdytyksen” aikakautta, jolloin kiihtyvää kasvua alkoi ilmetä yhtäaikaisesti niin väestömäärässä, sijoituksissa, energian kulutuksessa, lannoitteiden määrässä, liikenteessä, telekommunikaatiossa, metaanin ja ilmakehän otsoonin määrissä, maan käytössä, trooppisten metsien kaadossa ja niin edelleen. Lummaa osoittaa artikkelissaan, miten länsimaalaisista on tullut käyttöön ottamiensa energiamuotojen ja resurssien lapsia. Kiihtyvät käyrät ihmisen kuvana antavat ymmärtää, että ihminen on yhä enemmän aineen vietävissä.³ 

Olisiko siis ainoa tapa tehdä ekologisesti kestävä valosuunnittelu “painamalla jarrua” ja irtikytkeytymällä sähköverkosta teatteritilassa? 

Teatterivalaistuksen historia on kiehtova ja se kuvastaa sekä teknologian kehitystä että valon taiteellisen ilmaisun muutoksia. Kehitys on ollut huimaa ja kuvailevaa onkin, että ennen öljylamppua vielä 1700-luvun alun eurooppalaisilla ihmisillä oli käytössään samat valaistusmahdollisuudet kuin antiikin roomalaisilla ja kreikkalaisilla⁴.

Teatterin varhaisessa historiassa esitykset pidettiin usein luonnonvalon kiertokulkuun suunnitelluissa amfiteattereissa, ja ilta-aikaan esityksiä valaistiin soihduin. Keskiajan kirkkoesityksissä käytettiin kynttilöitä sekä päivänvaloa esimerkiksi värjättyjen ikkunalasien kautta. Renesassin aikana ja sen jälkeen 1600-luvulla kynttilöitä sijoitettiin näyttämöllä eri korkeuksille ja etäisyyksille näyttämöstä luomaan syvyyttä sekä varjostusta. Kynttilä- ja öljylamppupohjaisten valonlähteiden haittapuolena oli niiden aiheuttama tulipaloriski ja savu. 1800-luvun alkupuolella teattereissa alettiin käyttää kaasuvalaistusta. Kaasuvalaistus mahdollisti tasaisemman ja hallitumman valon tuottamisen, mikä puolestaan salli teknisesti haastavammat valaistusefektit. Samalla valon määrä kasvoi. 1800-luvun loppupuolella sähkövalaistuksen kehittyminen mullisti teatterivalaistuksen – sähköä käyttävät valaisimet korvasivat kaasuvalot ja toivat mukanaan entistä suuremman turvallisuuden sekä valaistuksen kontrolloinnin mahdollisuuden.⁵ Nykyään sähkö on itsestäänselvyys ja elinehto teatterisaleissa. Sähkön puuttuminen estäisi esitystoiminnan täysin.

Entä siis, jos palaisi ajassa hieman taaksepäin ja näyttämö olisikin valaistu vain kynttilöiden avulla? Millaista kokemuksellisuutta se tuottaisi? Minne kynttilän materiaalisuuksien kautta kytkeydyn?

Neljäs askel kohti ekososiaalisesti kestävämpää näyttämöä alkaa WAUHAUS-ryhmän kanssa tehdystä demosta Tanssin talon SPARKS-residenssistä kesällä 2021, jossa käsiteltiin suhdetta sähköverkkoihin. Teoksen työnimi oli Elektromusikaali. Residenssin aloitusviikon kysymys kuului, mitä tarkoittaisi saapuminen valon osalta sähköstä irtikytkettyyn teatteriin⁶?

Valmistin WAUHAUSin demoviikolle hyvin yksinkertaisen ramppivalon, jonka materiaalit löytyivät työryhmän varastosta: tuikkukynttilöitä ja kaksi peiliä. Kokeilimme SPARKS-residenssin demoviikollla kynttilän valossa erilaisia valoa heijastavia materiaaleja ja teimme ikään kuin vastaparia vuonna 2016 ensi-iltansa saaneelle Flashdance-teokselle, jossa keskiössä oli “liikkuva pimeys”. Liikkuva kultaviitta kynttilän valossa toi mieleen aurinkomyrskyn. Kynttilän valo kontekstoi esiin teatterihistorialliset ulottuvuudet ja ajallisuudet. Vallitseva arkkitehtooninen tila katosi ympäriltä näköhavainnon kiinnittyessä kimmeltävään sekä äärirajoiltaan epämääräiseen valo-olioon.

Entä mitkä ovat kynttilän materiaaliset kytkeytyneisyydet? Kynttilän raaka-aineet ovat pääosin parafiini ja steariini. Parafiini on öljynjalostuksen sivutuote ja steariini palmuöljypohjaista tai valmistettu eläinperäisestä talista. Esimerkiksi SPARKS-residenssin demossa käytössä olleet, varastosta löytyneet tuikkukynttilät, kytkeytyvät raaka-aineiltaan Amazonin sademetsiin palmuöljyplantaaseille. Palmuöljyn tilalle on olemassa myös ekologisempia ja eettisesti kestävämpiä vaihtoehtoja, esimerkiksi oliiviöljypohjaista steariinia, jota valmistetaan Italiassa.⁷ Mutta samalla herää kysymys kynttiläaineiden kuljetusten päästöistä ja valmistusprosesseista: vaikka irtikytkeytyisinkin sähköverkoista Suomessa ja toteuttaisin valosuunnittelun näyttämöllä kynttilöiden avulla, kuinka paljon materiaalit ja niiden toimitus kuormittavat ympäristöä toisaalla? Kynttilän sydänlanka valmistetaan yleisesti puuvillasta, jonka tuotantoon kuluu paljon vettä, ja puuvillaa valmistetaan tunnetusti edelleen epäeettisissä olosuhteissa.

Jatkuva hämäryys teatteritilassa nosti residenssin järjestäjän kanssa keskusteluun yleisön turvallisuuden ja hätäuloskäyntivalojen käytön. Vihreitä exit-valoja ei välttämättä voisi sammuttaa esityksen ajaksi lakipykälien nojalla. Toisaalta, “tuottaisiko kynttilöistä tehty ramppivalo niin paljon partikkeleita hengitysilmaan, että se olisi haitallista yleisön terveydelle?” Tämä kommentti kuvaa mielestäni hyvin länsimaista lähestymistapaa – päästöt ovat oikeutettuja jossakin muualla, mutta ei minun tilassani, tilani ulkopuolisten terveydellä ei ole niin väliä. Myös näkökyky on jokaisella katsojalla subjektiivinen, joten esimerkiksi vain yhden kynttilän valoon perustuva esitys ei olisi kaikille saavutettava. Mutta kuten edeltävässä esseessäni totesin, valon vähäisyys aktivoi ja antaa tilaa muille aisteille.

Kynttilän luoma valo-olosuhde koettiin WAUHAUS-ryhmän kesken hankalaksi lähtökohdaksi ja liikeilmaisua rajoittavaksi tekijäksi. Tämä on tyypillinen hankauskohta, johon ekologisempaan teostuotantoon pyrkiessä pitäisi uskaltaa pysähtyä. Jälkeenpäin tarkasteltuna Tanssin talon SPARKS-residenssi ei ollut oikea konteksti kokeilla sähköstä irtikytkeytymistä. Ehdotus on yksinkertaisuudessaan niin totaalinen, että viikon mittainen residenssi, joka toimii kuin Idols-kilpailu (parhaiden ryhmien teokset valitaan jatkokehittelyyn ja huonot karsitaan), ei taivu kynttiläkonseptin jatkokehittämiseen. Samalla taiteellisen ryhmän ja tuotannon jäsenten kanssa pitäisi käydä alusta alkaen syvempää dialogia, millaisiin arvoihin päätöksenteko teosprosessissa nojaa. Mutta idea sähköttömästä esityksestä jäi silti kytemään.

(Jatkuu)

Kuva: Aurinkomyrskyä muistuttava valoilmiö kynttilän loisteessa. Valokuva: Jussi Matikainen.