Tämänhetkinen ekotaide on myös usein toteutustavoiltaan täysin ristiriidassa niiden ympäristöarvojen kanssa, joita taiteilijat mainitsevat ajavansa. Kymmenien tuhansien neliömetrien laajuiset, helikoptereita, generaattoreita ja kymmeniä kilometrejä valokaapelia vaativat teokset, joiden tarkoitus on “alleviivata jonkin maiseman tai luonnonympäristön kauneutta” tai “visualisoida ilmastonmuutosta” ovat tällaisesta taiteesta omasta mielestäni räikeimpiä esimerkkejä.
– Kuraattori Ki Nurmeniemi esseessä Polttava taide (2020).
Valotaide on valtavan suosittua ja valotaidetapahtumia järjestetään ympäri Suomea myös pienemmillä paikkakunnilla. Viime vuosina valotaidekontekstissa on nähty valtavia “luontovalospektaakkeleita”, joissa on valaistu esimerkiksi osa kansallispuistoa tai vaikkapa kokonainen Saana-tunturi¹⁷.
Sen sijaan, että ympäristöön asennettaisiin uutta teknologiaa joko väliaikaisesti tai pysyvästi, miten teoksen voisi “kehystää” jo ympäristössä valmiina olevista valonlähteistä? Entä jos kyseinen Saana-tunturin ympäristö olisi koettu esimerkiksi vaeltamalla, siniseksi värjätyt silmälasit päässä, tunturille ja kuunnellen paikallisten – tässä tapauksessa saamelaisten – kertomuksia suhteesta paikkaan?
Tein yhdessä Mark Niskasen kanssa A Scene II -ääniteoksen Helsinki Biennaaliin vuonna 2021. Teoksen lähtökohtana oli, millainen sävellys syntyisi, jos Helsingin edustan merimerkkien valoille antaisi omat nuotit?
A Scene II -teoksen nimi pitää sisällään maiseman ja näkymän lisäksi myös kohtauksen sekä näyttämön merkityksen. Teos tapahtuu joka päivä tunti auringonlaskun jälkeen ja se on koettavissa Kaivopuiston tähtitornin viereisellä näköalatasanteella oman matkapuhelimen ja kuulokkeiden kautta ascene.fi -sivustolla. Tähtitornin viereiselle näköalatasanteelle on sijoitettu kyltti, jossa on teostekstin lisäksi QR-koodi. A Scene II on osa HAM Helsingin taidemuseon julkisen taiteen kokoelmaa.¹⁸
A Scene II -teoksessa ei ole tuotu yhtään kaapelia tai valonlähdettä ympäristöön, vaikka teoksen laajuus kattaa useita neliökilometrejä. Matkapuhelimen ja kuulokkeiden kautta kuunneltava sävellys kehystää merimerkkien valot ja ohjaa kuuloaistipohjaista havaintoa maisemasta. Samalla tuntoaisti herkistyy vallitsevalle säätilalle, kuten tuulelle ja lämpötilaeroille.
Kaivopuiston tähtitornin alue on erityinen paikka Helsingissä, sillä sen ympäristöä ei ole valaistu katuvaloin. Ympäristön hämäryys mahdollistaa merimerkkien valojen vilkkumisen havainnoinnin, ja tähtitornin läsnäolo laajentaa teoksen kontekstia sekä tarjoaa teokselle yhden lukuohjeen.
Kirjoitimme Niskasen kanssa teoksen kokijoille seuraavaa: “Vuosisatojen ajan ihmislaji on suunnistanut tähdistä kohti uutta ja tuntematonta. Merellä majakoiden valoilla on luotu turvallisia reittejä toisten luo. Nykyisin laivoja ohjaavat satelliitit. Entä miltä mahtaa näyttää tulevaisuuden merimaisema Helsingin edustalla? Millaisia autonomisia teknologioita vilkkuu ympäristössä tai jää kummittelemaan ajastamme? Toivomme, että teos kutsuu pysähtymään hetkeksi ja luo lempeän tilan pohtia erilaisia ajan syklejä ja kerrostumia.”¹⁹
Teoksen kuratoinut väitöskirjatutkija ja HAM Helsingin taidemuseon julkisen taiteen ammanuenssi Kristiina Ljokkoi luonnehtii A Scene II -teosta Tahiti - taidehistoria tieteenä -lehden artikkelissa (3/2022) seuraavasti: “Teoksen monet ulottuvuudet perustuvat muihin kuin taiteilijalähtöisiin ja vielä laajemmin ei-inhimillisiin tekijyyksiin ja ajallisuuksiin. Aurinkoenergialla toimivat autonomiset merimerkkien valot ohjaavat meriliikennettä läpi vuorokauden, mutta pimeys mahdollistaa valo- ja vilkkuvan maiseman kokemisen sävellyksen kanssa. Näin ollen planetaariset liikkeet määrittävät teoksen kokemisen ajankohdan.”²⁰
Teokseen syntyy kiinnostava ristiriita meditatiivisen meren ja siinä näkyvän teknologian suhteesta. Tällä hetkellä lähes kaikki Suomenlahden merimerkkien valot toimivat aurinkoenergialla. Jos ihmislajista aika jättäisi, kyseiset autonomiset valot välkkyisivät yli vuosikymmenen riippuen auringonvalon määrästä. Teoksen näkymä teknologioineen korostaa ihmisen katoavaisuutta merta vasten ja kyseenalaistaa luontosuhdetta, jonka mukaan ihminen rakennelmineen ja luonto olisivat toisistaan erillisiä.²¹
Vaikka A Scene II -teos käyttääkin hyväksi ympäristön valonlähteitä sekä kokijan omaa matkapuhelinta ja kuulokkeita, teoskokemus tuottaa hiilidioksidipäästöjä noin kymmenen kilogrammaa vuodessa. Seuraavassa tarkempi laskelma:
Vuonna 2021 A Scene II -teoksessa oli kokijoita datan mukaan 2570. Keskimäärin jokainen kokija kuunteli teosta kolmen minuutin ajan eli yhteensä teoksen kuunteluaika oli 128 tuntia 30 minuuttia.
Päästöt noin: 55 g/t (Lähde: Carbon Trust) x 128 t 30 min eli noin = 7.07 kg/CO2.
Tähän päälle nettisivulle telakoituminen eli 2570 kävijää x 0.90 g (Lähde: Website Carbon Calculator) CO2 = 2.31 kg/CO2.
Yhteensä 9.38 kg/CO2.
Teosta tehdessä kävelin repussani pieni MIDI-koskettimisto ja tietokone Kaivopuiston näköalatasanteelle. Istuin tietokoneeni kanssa rappusille ja hämärässä kevätyössä annoin pianonuotteja etäisille merimerkkien valoille Ableton Live -ohjelmaan. Elettiin huhtikuuta 2020 ja Uusimaa oli eristetty koronapandemian vuoksi muusta maasta. Kaupungin äänimaisema oli hiljaisempi kuin normaalisti. Yksi A Scene II -teoksen taustakysymys oli, miltä Helsingin edustan merimaisema mahtaa näyttää ihmisen ajan jälkeen? Olikin hurjaa havahtua, että vuodelta 2018 peräisin oleva taiteellinen lähtökohta – tyhjä meri, jossa vain merimerkkien valot välkkyvät – olikin eräällä tapaa totta, kun Helsingin ja Tallinnan välinen meriliikenne oli pysäytetty pandemian vuoksi.
Taiteilija ja kirjailija Augusto Corrieri pohtii dramaturgi Marianne von Kerkhovenin vuonna 1994 esittämää ajatusta pienestä ja suuresta dramaturgiasta esseessään The Rock, The Butterfly, The Moon, and The Cloud: Notes on Dramaturgy in an Ecological Age (2017). Pienellä dramaturgialla (minor) Kerkhoven tarkoittaa ihmisten välistä dramaturgiaa teatterissa ja suurella dramaturgialla (major) teatterista kaupunkiin, kaupungista maailmaan ja maailmasta jopa universumiin asti laajentuvaa dramaturgiaa. Corrieri jatkaa Kerkhovenin ajatusta suuresta dramaturgiasta seuraavasti (suomennos allekirjoittaneen): “Jos ottaisimme aidosti mukaan taivaan ja tähdet dramaturgisina elementteinä (ei vain "rekvisiitaksi" tai maalattuna taustana), silloin meidän täytyisi alkaa kirjoittaa manifesteja, jotka perustuvat kosmisiin vuorovaikutussuhteisiin, joissa on mukana subatomista ainetta ja ei-ainetta, mittakaavoja sekä ajallisia kokonaisuuksia, jotka pakenevat ihmisen ymmärrystä kokonaan. Lyhyesti sanottuna, meidän olisi julistettava valitettavan vanhentuneeksi humanistinen perinne, joka edelleen tukee länsimaista teatteria ja sen aivan liian inhimillisiä dramaturgioita.”²²
Mitä seuraisi, jos kääntäisimme havaintoperspektiivimme horisontaalisesta myös vertikaaliseksi? Palauttaisiko tähtien ja planeettojen tarkkailu, sekä niihin liittyvät rituaalit, yhteytemme “metafyysiseen maailmankaikkeuteen”? Voisiko tämä perspektiivin kääntö olla yksi tapa asettaa huolemme tila-aika-perspektiiviin, joka auttaisi ymmärtämään ympäristökatastrofin vain lyhyenä sekoiluna maapallon miljoonavuotisessa historiassa? Vai tuoko se ainoastaan masokistista lohtua maailmanlopun fantasioista?
Tutkija ja yliopistolehtori Maiju Loukola kirjoitti A Scene -teoskokonaisuudesta esseen A SCENE [näyttämö, näytäntö, näyttö, ättä, näkymätön, näky-mä] (2021), joka on luettavissa Helsinki Biennaalin sivustolta. Loukola päättää esseensä lainaukseen Italo Calvinon teoksesta Näkymättömät kaupungit (2011/1972):
… tutkimalla onnellisuuden hiukkasia, joita vielä on jäljellä, mittaan imperiumin kurjuutta. Jos haluat tietää, kuinka paljon pimeyttä on ympärilläsi, sinun täytyy terästää katseesi kaukaisiin, heikkoihin valoihin.²³
Kuva: A Scene II -teos Helsingin Kaivopuistossa. Valokuva: Niskanen & Salo.
LÄHTEET:
¹ Ks. Tanskanen, R. & Kuoppa, S. (2023). Kapitalismin suuri illuusio. Into: Helsinki. 85.
² Lyytimäki J. & Rinne J. (2013). Valon varjopuolet. Valosaaste ympäristöongelmana. Gaudeamus: Helsinki. 62.
³ Sutinen, V-J (2023). Hajonneen maailman käyttöohje. Into: Helsinki. 14.
⁴ David H. & Todd Z. (2017). On the Importance of a Date, or Decolonizing the Anthropozene. CME: An International Journal for Critical Geographies, 16(4), 761–780.
⁵ Rouhu A. (2023). Greener Lighting? Teoksessa Kilpeläinen R. & Humalisto T. (toim.), Sustainable Choices – Potentials and Practices in Performance Design. Teatterikorkeakoulu: Helsinki. 223.
⁶ Wikström P. (2019). Uutta tilaa näyttelijälle. Tilasta, sen tekemisestä ja antamisesta. Teatterikorkeakoulu: Helsinki. 35.
⁷ Jalerva M. (2019). “Lähdöt valosaasteesta pimeään.” Julkaistu 26.3.2019.
⁸ Wikström P. (2019). Uutta tilaa näyttelijälle. Tilasta, sen tekemisestä ja antamisesta. Teatterikorkeakoulu: Helsinki. 37.
⁹ Helsingin Sanomat (1999). “Valon vuosisata.” Julkaistu verkossa 22.12.1999.
¹⁰ Lyytimäki J. & Rinne J. (2013). Valon varjopuolet. Valosaaste ympäristöongelmana. Gaudeamus: Helsinki. 12-15, 39, 105.
¹¹ Lyytimäki J. & Rinne J. (2013). Valon varjopuolet. Valosaaste ympäristöongelmana. Gaudeamus: Helsinki. 23.
¹² Pallasmaa J. (2016) Ihon silmät. ntamo: Helsinki.
¹³ Howes D. & Classen C. (2014). Ways of Sensing. Routledge: New York.
¹⁴ Aula I. (2021). Minä maa – ehdotus ympäristöön sekoittuneesta olennosta luonnon tajuna. niin & näin 4/23. 31-37.
¹⁵ Humalisto T. (2012). Toisin tehtyä, toisin nähtyä - esittävien taiteiden valosuunnittelusta muutosten äärellä. Teatterikorkeakoulu: Helsinki. 291-293.
¹⁶ Ervasti T. (2004/2017). Valaistuksen historia. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu: Helsinki. Internet-julkaisu: https://disco.teak.fi/valo/1-1-antiikin-teatteri/
¹⁷ YLE (2017). “Saanasta tulee maailman suurin valotaideteos – sininen tunturi juhlistaa Suomea itsenäisyyspäivän alla.” Julkaistu verkossa 15.3.2017.
¹⁸ Ks. www.hamhelsinki.fi/veistos/a-scene-ii/ Luettu: 10.10.2023
¹⁹ Ks. www.ascene.fi Luettu: 10.10.2023
²⁰ Ljokkoi, K. (2022). Solmuissa, suhteissa, kerrostumissa: Ei-inhimillisiä toimijuuksia Helsinki Biennaalin 2021 teoksissa. Tahiti, 12(3). 99–110.
²¹ Metsola S. & Tuulikangas S. (toim.), (2021). Helsinki Biennaali Sama meri. Helsingin kaupungin taidemuseo: Helsinki. 210-211.
²² Corrieri A. (2017). The Rock, The Butterfly, The Moon, and The Cloud: Notes on Dramaturgy in an Ecological Age. Teoksessa The Practice of Dramaturgy: Working on Actions in Performance, Georgelou K., Protopapa E., Theodoridou D. (toim.), Valiz: Amsterdam. 234-235.
²³ Calvino I. (2011/1972). Näkymättömät kaupungit. Tammi: Helsinki. 61.